Syötäväksi kasvatetut - perusfaktaa lihan tuotannosta

Suomesta on puuttunut kansantajuinen, ajantasainen, faktaan perustuva tietokirja ruoan tuotannosta. Elina Lappalaisen kirjan Syötäväksi kasvatetut ei voisi olla ajankohtaisempi; eläinsuojelulain kokonaisuudistus on alkanut, Euroopan maatalouspolitiikkaa ja tukijärjestelmää reivataan, (sian)lihankasvatus on kustannuskriisissä. Ja kohta on joulu ja voidaan taas odotella jokavuotisia kriisikuvia sikaloista... vitsi vitsi

Lappalaisen kirja sisältää paljon faktaa maidon, kananmunan, sianlihan, broilerin, naudanlihan tuotannosta, maatalouspolitiikasta, eläinsuojelusta, valvonnasta jne. Kirja pohtii tuotantoa erityisesti eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta, ilman kiihkoilua, analyyttisesti. Melko paljon puhutaan myös tuoteturvallisuudesta (elintarviketurvallisuudesta). Varsinainen kirjan ydin on yllä mainittujen tuotannonalojen esittely, niiden puolesta kirja sopisi mielestäni vaikka oppikirjaksi.

Etukäteen ajattelin, että no nyt, nyt tulee kunnon lastillinen broilerin tuotantoa kohtaan. Mutta ei. Enemmän, aivan oikeutetusti, pohditaan hyvinvointiongelmia sianlihan ja maidon/naudan tuotannon prosesseissa. Kirjailijan taustatahot ja -informaatio ovat olleet kohdillaan.

Kirjan julkaisutilaisuuden alussa kirjoittaja pohti sitä, miten vieraantunut kuluttaja on ruokaketjusta. Tottahan se on. Se, että emme tiedä miten ruoka tuotetaan, vaikuttaa siihen kuinka paljon ruokaa arvostamme. Mitä ruoasta haluamme maksaa, millaista ruokaa valitsemme, paljonko haluamme laittaa ruokailuun aikaa jne.

En ole itse kai kovin vieraantunut ruokaketjusta. Vietin kaikki lapsuuteni viikonloput ja kesät maito- ja viljatilalla, olin katsomassa kun vasikat syntyivät, näin teurasauto käyvän, tiedän miltä tankkimaito maistuu. Olen käynyt parilla broileritilalla, yhdessä broileriteurastamossa, muutamilla sikatiloilla, useilla nautatiloilla ja kanaloissa. Opiskelin eläintiedettä, tuotantoeläimiäkin auottiin ja opiskeltiin. Silti ymmärrän kirjailija Lappalaisen fiilikset kun hän nikotteli kahvipöydässä tilavierailun jälkeen syödessään juuri kokemansa tilan antimia. Ei meinannut minultakaan mennä makkarakeitto alas viimeisen sikatilakäynnin jälkeen, vaikka tila oli varmasti yksi parhaiten Suomessa hoidettuja, eikä minulla ollut kerrassaan mitään moitittavaa. Oikein mietin, että mistä se reaktio tuli?

Aika on muuttunut. Ei vielä muutama vuosikymmen sitten puhuttu, että parressa olevat lehmät ovat vakava hyvinvointiongelma, kuten nyt. Tuotantoprosessi oli hitaampaa, ihan samanlaista tuotantoeläinten käytön maksimointia ei ollut. Nyt homma on mennyt niin ohjelmoiduksi, että tuotantoeläimestä on tullut kone. Yhtään lomaa prosessista ei saa. Tulos tai ulos. Onko siis liikaa vaadittu, että tuotantoeläin saisi lyhyen elämänsä aikana hyvän elämän?

Monet kaipaavat lisää tietoa ruoan tuotannosta, ja yhä useammat haluavat todisteen siitä, että ruoaksi kasvatettua eläintä on hoidettu hyvin. Lappalainen esittää hyvinvointimerkintää; samaa ovat vaatineet monet EU:n eläinsuojelujärjestöt jo vuosia. Kansallinen, suomalaisesta tuotantotavasta kertova järjestelmä on sianlihan osalta valmiina ensi vuonna. Se kertoo luotettavasti tuotantotavasta ja tuoteturvallisuudesta, ehkä myös ympäristöasioiden hoitamisesta.

Lihayritykset tuntuvat vielä tässä vaiheessa luottavan siihen, että tuottajaparin kuva paketissa ja netissä oleva kiva kuvailu tilan toiminnasta riittävät tiedoksi kuluttajalle. MTT tutki taannoin mitä kuluttaja haluaa; hän halusi faktaa eikä tuottajan naamankuvaa. Samaa sanoo Lappalainen: "Minua kuitenkin kiinnostaisi enemmän tieto tilakohtaisista kuolleisuusluvuista, sairastavuudesta ja olosuhteista kuin se, käykö isäntäpari teatterissa". Kansallinen tuotantotavasta kertova järjestelmä tulee tässä hätiin: ei teatteria vaan tunnuslukuja.